Jumalan kansan koti-ikävä – saarna 17.4. 2016

Joh. 16: 16-23
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”
Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: ”Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?”
”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.”
Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:
”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Yhä uudestaan mieleeni nousee koskettava näky television uutisista: Pakolaisäiti istuu matkalla väsyneenä odottaen rajan avautumista, saadakseen jatkaa matkaa. Hänen sylissään on huopaan käärittynä pieni lapsi. Mitä lienee ajatellut. Kotiin pääsyä, takasinko tuttuun kotiin, vai eteenpäin, jonnekin jossa saisi leikkiä entiseen tapaan läheistensä kanssa.

Turvallista siinä oli olla äidin sylissä, vaikka matkan kohteesta ei ollut aavistustakaan. Äitikin jaksoi, kun oli niin tärkeä tehtävä, pitää huolta lapsestaan. Yhtäkkiä lapsi huomasi kameran ja hymyili. Yrittikö vilkuttaakin, en muista. Äiti tämän huomattuaan, hymyili hänkin. Kontakti television katsojiin syntyi ja myötätunto näitä pakolaisina vaeltavia, Jumalan luomia ihmisiä kohtaan.

Ikävää tässä koettiin, kaipausta, perille, kotiin, sinne missä olisi hyvää ja turvallista olla ja jatkaa elämää.

Sitten tulemme lähemmäs meidän arkeamme: Kuinka moni teistä haluaa taivaaseen? kysyi pyhäkoulunopettaja lapsilta. Kaikki toiset, paitsi Pekka, nostivat kätensä pystyyn. – Noo Pekka, minkä tähden sinä et halua taivaaseen? – No, kun minä lupasin mennä suoraan kotiin ja sitten myö lähetään Mäktonaltsiin syömään.

Tämän sunnuntain aiheena on Jumalan kansan koti-ikävä. Pidetään jotenkin itsestään selvänä, että jokainen haluaa taivaaseen, se kun on hyvä paikka. Ja näinhän se on. Jokainen sinne lopulta haluaa – kuolemansa jälkeen.

Vaan minkähän vastauksen minä saisin, jos esittäisin tuon saman kysymyksen täällä kirkossa? Kuinkahan moni meistä haluaisi lähteä samalta istumalta taivaaseen. Kiinnikkeitä tähän elämään on meilläkin, eikä vain tuolla Pekalla. Kaikki elämälle asettamamme toiveet ja kaipaukset eivät ole vielä toteutuneet. Jotakin on vielä tekemättä. Läheisiämme ainakin haluaisimme tavata ennen lähtöä.

Siihen aikaan, kun lapsemme olivat vielä pieniä, puhelimme kotona jotain taivaasta ja olisimmeko maininneet jotain Jeesuksen takaisin tulostakin. Keskenämmekö puhelimme vai lasten kanssa, en muista. Joka tapauksessa esikoisemme alkoi hätäillä, että sanokee sille Jeesukselle, että ei tulle ihan vielä, kun pitäisi ennättää leikkiä vielä, sitä ja tätä. Kyseli sitten sitäkin, että voiko sinne ottaa mukaan legopalikoita ja joitain muita leluja. Ne kun olivat siinä hetkessä mielessä, eikä tietoa siitä, mitä mukavaa siellä taivaassa voisi tehdä.

Niinhän mekin joskus pohdiskelemme, että olisiko siellä mukavaa esimerkiksi ulkoilla, kun sen uuden Jerusalemin kadut ovat kullalla päällystettyjä. Ei ole vihreitä puistikoita, niin kuin täällä. – Entä jos ei osaa soittaa harppua eikä laulaa, niin mitenkä siellä aika kuluu?

Tiedämme toki, että Ilmestyskirjassa mainitut kultaiset kadut ja harpun soitot ovat vain kielikuvia. joilla Johannes ilmaisee, että siellä taivaassa on kaikkea hyvää, mitä emme osaa edes kuvailla tai kuvitella.

Ymmärrämme hyvin, ettei siellä taivaassa ole mitään pahaa, joka täällä maan päällä meitä kiusaa: Ei sairautta eikä kuolemaa, ei vihaa eikä sotia. Siellä on aina vain läheisyyttä, lämpöä ja rakkautta. Itse asiassa sellaista hyvää, mitä olemme saattaneet täälläkin jo kokea.

Niinhän Paavali sanoo tunnetussa – usein avioliittoon vihittäessä luetussa rakkauden ylistyksessään, että nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus, pysyvät aina. Ja, että suurin niistä on rakkaus.

Mutta juuri sitähän – rakkauden kaipuuta, se ikävä, joka on tämän sunnuntain aiheena, on. Olipa kaipauksen kohteena äiti tai isä tai mielitietty. Sitä me syvimmältään ikävöimme täällä maan päällä: Läheisyyttä, turvallisuutta, rakkautta ja rauhaa. Elämän ilojen ja surujen jakajaa. – Yhteyttä.

Jeesuksen seurassa oli opetuslapsilla oli turvallista olla. He, kun saivat kääntyä kaikkien asioidensa ja kysymystensä kanssa Hänen puoleensa. Jeesus neuvoi ja opasti ja ratkaisi heidän vaikeutensa. Ei heidän tarvinnut pelätä vaikeissakaan tilanteissa ja hyvä heidän oli usein olla keskenäänkin.

Vaan nyt tässä päivän evankeliumissa – jäähyväispuheessaan, Jeesus puhuu kuolemastaan, ylösnousemisestaan, taivaaseen menostaan ja takaisin paluustaan.: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen……Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi…Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.

Näin mekin koemme: Jeesuksen seurassa elämä on onnellista, rikasta ja antoisaa. Niinhän Hän sanookin: tulleensa tänne ihmisten keskelle, että meillä olisi elämä – täysipainoinen elämä. Tutussa virressä kiitämme kaikenlaisista elämänvaiheista – syksystä ja keväästä, talvesta ja kesästä, synkistä ja aurinkoisista päivistä. Siitäkin, että Jumala ei ole kuullut kaikkia rukouksiamme. Ne vaikeat päivätkin kun näyttävät taaksepäin katsellessa Jumalan antamilta ja hyviltä. Kaikille tuttu se virsi on, monen lempivirsi, joka sopii kaikkiin elämän vaiheisiin: Kiitos sulle Jumalani. Sen jo lauloimme päivänvirtenä.

Mutta sittenkin, kaikesta huolimatta, meillä voi olla kaipaus päästä sinne perille, ikään kuin maaliin, jossa ei ole enää näitä elämään liittyviä vaikeuksia ja ainaista uskonkilvoittelua. Aika ajoin voimme väsyä jatkuvaan punnertamiseen. Mieleen nousee perille pääsy, sinne missä sydän on täynnä iloa. – ”Voi, kun olisin jo perillä, niin saisin levätä.”

Kaipaus voi putkahtaa mieliimme joskus ihan yllättäen tai kasvaa sisimpäämme vähän kerrassaan kuin hiivataikina. Tajuntaamme tulee ajatus, että ei tämä elämä kuitenkaan iän kaiken kestä. Siellä se on päämäärä ja koti, rajan takana, Jumalan taivaassa.

Nyt kuoro saa alkaa valmistautua laulamaan laulua, joka on meille koskettavan tunteikas. Rippikoulussa se oli aikanaan suosittu, liekö yhä. Olette varmaan kuullet. Laulu kertoo isästä ja pojasta, jotka osallistuvat yhdessä jumalanpalvelukseen. Isä pysyi hereillä, mutta pitkä saarna alkoi väsyttää poikaa niin että tämä alkaa kaipailla kotiin. Ei taivaaseen, vaan ihan sinne äidin ja sisarusten luokse. Tunne on kuitenkin sama, kuin väsyneen aikuisen kaipauksessa taivaan kotiin. ja sitten saamme olla kuulolla.

Kuoro laulaa laulun: Tuli kirkkoon mies jalapsi…

Eikö vain ollut koskettava ja liikuttava laulu. Näin se voi meitä pitemmän matkan vaeltaneita aikuisiakin alkaa väsyttää – tämä elämä. Emme kuitenkaan välttämättä masennu. Sisimpäämme voi kasvaa sellainen hyvältä tuntuva haikeus ja syvyys, joka antaa elämän halua ja voimaa. Ei tarvitse hätäillä, vaan voi elää kaikessa rauhassa näitä hyviä elämän päiviä, tietoisena siitä, että siellä rajan takana on hyvää odotettavissa. Sitä samaa, josta on saatu esimakua täällä matkan varrella.

Isän ja pojan kirkkomatkasta kertova laulu nostaa helposti hyvältä tuntuvan kyynelen kirkkovieraan silmään. – Lasten kautta saamme usein kuulla totuuden.

Jokaisessa jumalanpalveluksessa me rukoilemme – niin tänäänkin – sitä uskon ihmettä, että Jeesus täyttää sydämemme ilolla toivolla ja rakkaudella. Sitä vartenhan me jumalanpalvelukseen tulemme. Eikö vaikka?

Maailman tuottama ilo häviää aikanaan jokaisen kohdalta, mutta se ilo mikä meillä on Herrassa, pysyy taivaan kotiin saakka. Se antaa meille pääsiäisen voiton ja riemun, toivon ja ilon sydämiimme myös murheen ja kärsimyksen aikana.

Niinhän Jeesus sanoo: Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.

Kotimatkalla me olemme ja Jeesus on oppaamme. Häntä seuraten jaksamme ja pysymme oikealla tiellä.

Jätä kommentti

Kommentit tulevat julkisiksi ylläpidon hyväksynnän jälkeen.

*

Bitnami